Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2017

Olipahan palaveri

Ovi sulkeutuu. Mihin kaikki oikein hävisivät? Äskenhän niitä oli paikalla: lääkäri, fysioterapeutti, SAS-hoitaja (mikähän se sekin on?), jonohoitaja (mitähän jonoja sekin hoitaa?), palveluohjaaja ja ketä kaikkia lie ollutkin. Nyt olen täällä ihan yksin, isossa huoneessa.

Katson itseäni vastapäisellä seinällä olevasta peilistä ja mietin. Mistä nuo rypytkin ovat ilmaantuneet? Minnekähän minun voimanikin ovat hävinneet, jalkakaan ei enää nouse kunnolla. Aina pitää kuljettaa tuota nelipyöräistä sulhasta mukana. Onhan se vähän laihempi kuin Seppo-kulta, joka kuoli kymmenen vuotta sitten. Eikä tuosta mitään seuraa ainakaan ole. Rollaattorista.

Kotiutuspalaveri. Semmoinen se äskeinen kuulemma oli. Tuleekohan ne kaikki kotiinkin katsomaan, kun kodinmuutostöistä puhuivat. Mitenkähän minä jaksan leipoa niille? Muistankohan edes pullataikinan ohjetta?

Fysioterapeutti puhui kuntoutumisen tukemisesta, mitähän se sekin tarkoittaa? Se sanoi, että yhdessä pitäisi tehdä. Kenen kanssa? Yksinhän minä siellä asun. Johan se kotihoidon pesijä antoi jonkun jumppapaperin. Niin kiire sillä oli, että ei se joutanut minua niissä liikkeissä neuvomaan. Enkä minä itse nähnyt sitä lukea. Sitä paitsi en minä ala turhan päiten jalkoja nostelemaan. Tuleehan sitä jalkojen nosteltua, kun käyn joka päivä postilaatikolla.

Geriatri puhui, että muistihoitaja tulee kotiin tekemään Cerraatin. Se on kuulemma jonkun sortin testi. Muistihoitajaa minä en kyllä muista nähneeni koko palaverissa, mutta siinä testissä minun kyllä pitäisi pärjätä hyvin, että saisin asua kotona jatkossakin.

Oma tytär oli puhunut niille jo etukäteen tehostetusta palveluasumisesta. Mitenkähän tehokasta palvelua se on? Haluaisi minun muuttavan pois omasta kodista. Minä kyllä haluaisin asua kotona. Tuntuu, että iso ammattilaisten lauma ja omat lapset päättävät kaikki asiat minun puolesta.

”Täälläkö sinä vielä oletkin?”, omahoitaja huudahtaa ovelta. Huokaisen helpottuneena. ”Voi, kun sinä olisit ollut tuossa palaverissa. Minä olen ihan pyörällä päästäni. Sinä varmaan olisit osannut selittää minulle mitä ne puhuivat.” ”Minä tulin hakemaan sinua päivälliselle. Katsotaan, jos illan aikana ehditään puhua niistä sinua mietityttävistä asioita.” Ei se kuitenkaan ehdi. Niillä hoitajilla on aina niin kiire…

 

Ikäosaamisen YAMK opiskelijat: Raija Kuronen, Päivi Kähkönen, Suvi Ovaskainen, Sari Pekkarinen, Heidi Puruskainen, Lea Waljus

Kuka on tämä ihminen ?

Mihin unohdamme ihmisen ja ihmisläheisen kuntoutuksen? Voinemme sanoa, että nykymallissa ikääntynyt ihminen hukkuu valtavaan byrokratia aallokkoon. Ikääntyneen asiakkaan kuntoutus ja tarvittavien palveluiden räätälöiminen tulisi lähteä kysymyksestä ”Kuka on tämä ihminen?” Täytyy tuntea ihmisen menneisyys, ymmärtääkseen nykyisyys. Kuinka sitten toteuttaa kuntoutusta? Aluksi täytyy tutustua ihmiseen. Löytää hänelle sopivat keinot. Ei riitä, että paperissa lukee, kävelee rollaattorin avulla, ja tarvitsee pieniä apuja pukemisessa.

Onko palvelutarjottimessa riittävästi räätälöinnin mahdollisuutta, ovatko palvelut jäykkiä eivätkä taivu asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin, jonka vuoksi ne eivät ota huomioon asiakkaan elämänkulkua.

Esimerkiksi erikoissairaanhoidossa potilas saa paljon erilaisia työkaluja arjestaan selviämiseen, mutta selkeästi kuntoutusta tulee liian mahtipontisesti sekä kuntoutusjaksot ovat liian pitkiä monen potilaan kohdalla. Kuntoutus on liikaa mennyt moniammatillisen tiimin jäsenten suorittamiseksi, kukaan henkilöstöstä ei ole muistanut kysyä itse kuntoutujalta omia tavoitteitaan kuntoutuksen osalta. Toisaalta eri ammattiryhmät eivät miellä ajan antamisen ja vuorovaikutuksen olevan kuntouttamista, vaan pidetään erilaisten ”temppujen” tekemistä sinä.

Kun taas kotihoito on nykypäivänä hyvin mobiilisidoksissa, siis tarkoittaa sitä, että käydään 100 lasissa hoitamassa annetut työtehtävät, katsotaan jatkuvasti mobiilia eli puhelinta, onhan varmasti tilastointi käynnissä ja lähteehän varmasti lasku asiakkaalle. Asiakas on toissijainen juttu, niin karulta kun se kuulostaa ja pelottavaltakin…

Mitä tähän kiireeseen tulee, tehdäänkö se itse vai onko oikeasti? Kun aamuisin katsoo työlistaa, paikkojen määrää, ei siinä tarvitse ruveta miettimään, mitä teen tänään.. Aikaa ei ole kuntoutukselle. Paljon pitää vielä kotihoidon toimintaa kehitttää, että voidaan esim. kuntoutusta toteuttaa, ja tämän kaiken täytyy ylemmän tahon ymmärtää; ei sitä mopolla mahdottomia. Palvelut tapahtuvat kellon kanssa kilpaa juosten, ei ikäihmisen arkea kunnioittaen.

Ikääntyminen ei ole musta-valkoista. Meillä on kuva tulevaisuuden ikäihmisistä, että he ovat hyväkuntoisia, maksukykyisiä, tekevät työtä entistä kauemmin, osallistuvat yhteiskuntaan ja nauttivat elämästä. Entä ne syrjäytyneet, sairaat, vähävaraiset ikääntyneet, jotka eivät ole osallisina tähän yhteiskuntaan. Entä yksinäiset, muistisairaat, mielenterveys-ja päihdeongelmaiset ikäihmiset? Kuka heistä pitää huolen? Kenellä loppupeleissä on vastuu?

Huomioimalla kunkin asiakkaan elämäntilanne yksilöllisesti, rakennamme ikäystävällistä Suomea parhaalla mahdollisella tavalla.

Ikäosaamisen YAMK opiskelijat: Inga Eskelinen, Sanna Kemppainen, Jonna Tuovinen, Piia Nieminen ja Sirkku Alho-Laamanen