Yhdessä yksinäisiä

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön toteuttama Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016 (KOTT 2016) osoittaa, että opiskelijat kokevat yhä enenevässä määrin yksinäisyyttä. Miten yksinäisyys on edelleen niin suuressa osassa arkeamme, vaikka viestintävälineet ovat ajan huipulla, ja yhteydenpito ihmisten välillä on entistä helpompaa? Viekö osaltaan some ja sen palvelut pois tavallisen face to face -kanssakäymisen, jolloin ihmisen kohtaaminen erkaantuu?

KOTT 2016 osoittaa, että korkeakouluopiskelijanaisista lähes puolet kokevat yksinäisyyttä ajoittain, vastaavan luvun ollessa miehillä reilu kolmannes. Sen sijaan tutkimukseen vastanneista selvä enemmistö kokee, että heillä on kuitenkin hyvä tuki mahdolliseen keskusteluun. Vuonna 2000 tehdyssä samaisessa tutkimuksessa 3,9% vastaajista koki usein yksinäisyyttä, ja vuonna 2016 vastanneista tämä lukema oli jo 7,1%, eli melkein puolet suurempi joukko koki olonsa usein yksinäiseksi. Tutkimuksessa tulee myös esille, että vastaajista miehistä neljäsosa ja naisista viidesosa kokee ettei kuulu mihinkään ryhmään. Ryhmään kuulumisen tunteminen on kuitenkin yleistynyt 2000-luvulta tultaessa, mihin osaltaan voivat vaikuttaa erilaisten opintojen ohella toteutettavat vapaa-ajan harraste- ja ryhmätoiminnot.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että yksinäisyyden kokemisella on yhteys myös mielenterveysongelmille altistumiselle, kuten masennukselle. Yksinäisyys lisää myös alttiutta sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin, sekä se lisää riskiä ennenaikaiselle kuolleisuudelle. Yksinäisyyden voidaan siis raadollisesti ajatella olevan hitaasti tappavaa, näin ainakin usein pohditaan. Olisikin erityisen tärkeää, että ihmisen psyykkinen ja henkinen hyvinvointi huomioitaisiin yhtä tasavertaisena fyysisen hyvinvoinnin kanssa.

Mielestäni yksinäisyys on hyvin henkilökohtainen ja yksilöllinen asia. Toiset ovat saattaneet kärsiä siitä pienoisen elämänsä verran, kun taas toiselle se on hiipunut osalliseksi elämään myöhemmin. Vaikka yksinäisyys ei näkyisi selvästi ulospäin, olemme me kaikki siihen törmänneet. Lähes jokainen ihminen kokee elämänsä aikana yksinäisyyttä jossain määrin. Toisille se voi olla hetkellinen tuntemus, mutta surullisen monelle se on jokapäiväistä arkea. Yksinäisyys voi olla läsnä esim. tilanteessa jolloin lounasseuraa ei ole saatavilla tai arjen kuulumisia ei ole kellekään kerrottavana.

Jokainen meistä voi osaltaan toimia auttajana, seurana toiselle. Ja niin meidän jokaisen tulisikin tehdä. Paras keino yksinäisyyttä vastaan on ihmisestä välittäminen ja läheisyyden tarjoaminen. Harvoin yksinäiseksi itsensä kokeva tulee pyytämään apua, sillä hän voi kokea, ettei hänen ongelmansa ole niin tärkeä. Voi myös pelätä tulevansa leimatuksi. Koen, että moni vähättelee omaa yksinäisyyttään. Jotkut voivat myös ajatella, että onko minulla lupa kokea olevani yksinäinen, vaikka ympärilläni on ihmisiä. Toisaalta apua ja tukea voi olla saatavilla myös somen kautta, jos olkapäätä ei pysty tarjoamaan läsnäolevana. Sosiaalisen median palvelut tarjoavat osaltaan hyvät ja huonot puolensa.

Terveydenhoitajan työn näkökulmasta yksinäisyys on vain yksi osa-alue, mihin kiinnittää huomiota. Kaikkien osallisuutta siis tarvitaan, ja eihän se lopulta ole vaikeaa mennä toiselta kysymään, mitä sinulle kuuluu? Toivon, että yhdessä saisimme yksinäisyydestä jaetun asian, jolloin se toivottavasti pienenisi.

Valmistuva terveydenhoitaja Anni Toivanen
Mielipidekirjoitus, Yhteiskunnallinen terveydenhoitotyö -opintojakso

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *