Vuorovaikutus pienen lapsen kanssa

Moikka!

Olen Nanna, kolmannen vuoden fysioterapeuttiopiskelija, ja suoritan Voimalassa 8 viikon harjoitteluani. Postaukseni aiheeksi muodostui vuorovaikutus pienen lapsen kanssa.

Aloittaessani harjoittelun kokemusta pikkulapsista ei oikeastaan ollut. Kohtaaminen pienen lapsen kanssa pelotti jo etukäteen ja keho vahvisti pelkoa tärisemällä holtittomasti. Esimerkkinä lapsipelostani voisin pitää tapausta, jossa sylikummina saadessani lapsen syliin tuijotin lasta silmät pyöreinä ja kädet hikosivat vauvan ristiäismekkoon ja meidän molempien teki vähän mieli itkeä ja kutsua joku äkkiä apuun. Ettei kohta käy niin, että vauvan hentoiset hiukset kastuvatkin kasteveden sijaan kummitädin otsan uhkaavasti valuvista hikikarpaloista. No, siitä selvittiin ja nykyään jo uskalletaan toisiamme vähän jututtaa.

Fiilikset ensimmäisen Oma aika –perheen luokse mennessä olivat suhteellisen samat. Minua jännitti taatusti enemmän kuin niitä lapsia. Perille saavuttuamme vastassa oli kaksi maailman suloisinta ja vaarattominta kolmivuotiasta, joihin pääsin tutustumaan yhteensä kuuden kerran ajan. Sinä aikana opin, miltä maailma näyttää lapsen silmiin ja miltä kirjasta lukemani kehityskausi näyttää käytännössä. Sain nähdä, miten lapsi kiipeilee, hyppii, laskee, piirtää, juksaa ja opettelee englantia korteista. Olen teoriassa tiennyt pienen lapsen kyvystä vetää tietoa itseensä kuin pesusieni, mutta sen näkeminen käytännössä oli suorastaan hämmästyttävää. Huomasin, että lapsen kanssa kehonkielellä ja hymyllä sekä äänenpainolla on valtavasti merkitystä, ja välillä tuntui kuin hymyilisimme lasten kanssa kilpaa. Niin kivaa meillä oli. Niin Oma aika-perheissä kuin muissakin projekteissa, joissa pääsin lasten kanssa työskentelemään.

Olen saanut harjoittelulta todella paljon. Vuorovaikutus lapsen kanssa ei vieläkään tunnu maailman luontevimmalta, mutta tuntuu mukavalta eikä jännitä enää. Saan iloa lasten kertomista asioista ja huumorintajusta. Oma-aikaperheessä työskentely on ollut minulle tärkeää, sillä pitkässä asiakassuhteessa oppii asioista syvemmin. Harjoittelun aikana yksi parhaista kokemuksista tapahtui kuitenkin ALISA-yökylässä, jossa me opiskelijat pidimme ohjelmaa perheiden jälkikasvulle. Mieleeni jäi erityisesti eräs eskari-ikäinen poika, joka vetäytyi ryhmästä eikä osoittanut toivovansa seuraa keneltäkään. Lapsi otti askartelemansa pallon käteensä ja paineli viereiseen huoneeseen. Hetken päästä kuului ystävyytemme ensimmäinen askel, hento ääni joka sanoi:

”Tuu miun mukaan”.

 

Nanna, fysioterapeuttiopiskelija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *