Erilainen oppija ja selkokieli

Tuija Kuusisto

Toisinaan kuulee puhuttavan, että selkokielestä hyötyvät vain vähälukuiset käyttäjäryhmät. Selkokielestä hyötyy ainakin osa seuraaviin ryhmiin kuuluvista: kehitysvammaiset ja muistisairaat ihmiset, ikääntyneet ja he, joilla on jokin kielellinen erityisvaikeus, afasiaan sairastuneet, autismin kirjon ihmiset ja suomen kieltä opiskelevat maahanmuuttajat (Kartio 2009, 8). Jo jälkimmäinen ryhmä on varsin laaja ja todennäköisesti kasvaa tulevaisuudessa. Jonkin asteista kielellistä vaikeutta kokevien määrää voi oikeastaan vain arvailla. Lukivaikeuttakin on varsin paljon ja monenasteista.

Puhekielessä käytetään lukemisen ja kirjoittamisen vaikeutta kuvattaessa usein termiä lukihäiriö. Viestinnällisissä yhteyksissä käsitteen lukihäiriö tilalla olisi parempi käyttää käsitettä lukivaikeus. Käsitettä lukihäiriö käytetään enemmän lääketieteellisissä yhteyksissä (Kaprakka 2007).

Lukivaikeutta kokeva hyötyy selkokielestä muun muassa opinnoissaan. Selkokieli ymmärretään toisinaan hieman samankaltaiseksi kuin lapselle puhuttava kieli. Joskus aikuiselle puhutaan kuten lapselle, kun pyritään puhumaan selkeästi ja ymmärrettävästi. Aikuiselle puhuttaessa on kuitenkin käytettävä aikuisten kieltä myös selkokieltä puhuttaessa. Jos puhuu aikuiselle samoin kuin lapselle, tämän on vaikeaa ottaa aikuisen roolia keskustelussa (Kartio 2009).

Jos käytetään vaikeaksi tunnistettuja lainasanoja tai jonkin erityisalan sanastoa, ne on selitettävä. Esimerkiksi abstraktin sanan selittäminen ei ole välttämättä helppoa. Toisinaan ei puhuja itsekään täysin tiedä, mitä hänen lausumansa sana tarkoittaa. (Kartio 2009, 14, 17–18.) Vaikkapa maahanmuuttajan tai ikääntyneen voi olla vaikeaa saada selvää suomen kielen pitkistä sanoista. Moni pitää selkouutisten tavasta viestiä helppotajuisesti monimutkaisistakin asiasisällöistä. Selkouutisten toimittajat pyrkivätkin välttämään pitkiä ja hankalia sanoja. (Seppä & Kartio 2009, 159.)

Selkeän ja ymmärrettävän kielen merkitystä voi perustella myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Kukaan ei saisi estyä käyttämästä oikeuksiaan sen vuoksi, että ei saa selvää käytetystä kielestä. Tämä on ajankohtaista aina – ehkäpä nykyajan informaatiotulvassa entistäkin ajankohtaisempaa. Päivi Rintala kirjoitti jo viisitoista vuotta sitten, että hyvin toimiva kieli on kaiken vuorovaikutuksen ja myös demokratian toimiminen edellytys. Esimerkiksi kielenhuollon toimet tulisikin kohdistaa erityisesti sellaiseen kielenkäyttöön, mikä synnyttää eriarvoisuutta ihmisten kesken ja estää kielellisesti heikommassa asemassa olevia käyttämästä oikeuksiaan ja toteuttamasta mahdollisuuksiaan. (Rintala 2000, 23.)

Selkokielen periaatteisiin kuuluu muun muassa se, että käytetään yleiskielen tuttuja sanoja. Oudot ja vaikeat sanat selitetään tekstin yhteydessä, tai olisi vieläkin parempi, jos löytyisi vaihtoehtoinen ja selkeämpi sanamuoto. Selkokieltä käytettäessä pyritään välttämään erityissanastoa, esimerkiksi ammattikieltä, slangi- ja murresanoja sekä symbolisia ja abstrakteja ilmauksia, muun muassa erikoisempia lyhenteitä. Kielikuvat usein elävöittävät tekstiä. Niitä käytetään kuitenkin näissä yhteyksissä harkiten, tarpeen mukaan ne selitetään. Selkotekstissä tulisi välttää vaikeasti avautuvia lauserakenteita; ei monia lauseenvastikkeita tai sivulauseita yhteen virkkeeseen. Suositeltavaa olisi käyttää runsaasti verbejä ja substantiiveja ja mieluummin suoraa sanajärjestystä kuin epäsuoraa. Alle 15 sanan virkkeet ja lyhyet alle kuuden rivin kappaleet avautuvat helpommin kuin pitkät ”lapamatovirkkeet” tai laajat tekstimassat. (Papunet 2015.)

Kappalejako helpottaa lukijaa. Se paloittelee tekstin helpommin ymmärrettäviksi osiksi. Yhdessä kappaleessa käsitellään yleensä yhtä asiaa. Kappaleiden välissä lukija voi pitää ikään kuin hengähdystauon. Sen jälkeen hän on valmis siirtymään seuraavaan asiaan. Uusi kappale aloitetaan jollakin lisätiedolla, käänteellä tai havainnolla. Jokaisen kappaleen tulisi avautua yksinäänkin, ilman toisten kappaleiden tukea. (Rentola 2003, 223.) Erityisen tärkeitä ovat tekstin aloitus- ja lopetuskappaleet. Otsikko on lopulta kuitenkin se tärkein mielenkiinnon herättäjä. Kirjoittajan tulee ottaa huomioon myös se, että hän kirjoittaa siitä, mitä hänen tekstinsä otsikko lupaa.

Lukivaikeutta kokevat sanovat usein, että helpotti, kun lukitestissä käytyä tämä erityispiirre sai nimen. Pikalukitestejä on Internetissäkin, ne ovat kuitenkin vain suuntaa antavia. Näihin testeihin pitää asennoitua niin, että se ei ole ”oikea” lukitesti vaan se on eräänlainen tarkistuslista niistä asioista, jotka usein liittyvät lukivaikeuteen. Myöntävä vastaus noin puoleen kysymyksistä antaa viitettä siitä, että voisi epäillä lukivaikeutta. Varsinaisen lukitestin tekee erityisopettaja, neuropsykologi, foniatri tai puheterapeutti. Lukitestiin on hyvä varata aikaa noin kolme tuntia. Testin hinta on testaajakohtainen, hinnat lienevät kuitenkin noin 100 eurosta ylöspäin. Testiin voi hakeutua terveyskeskuksen, opiskelijaterveydenhuollon tai esim. lukineuvolan kautta. Lukitestiin mennään esim. silloin, kun jokin taho vaatii lukitodistusta (esim. ylioppilaskirjoitukset tai lisäajat tentteihin) tai silloin, kun halutaan kartoittaa ja hahmottaa omaa oppimista ja vahvuuksia. (LukSitko 1/2005.) Tärkeää on aina myös se, että viestijän oma itsetuntemus kasvaa: tästä siis johtuu, että koen kirjoittamisen ja lukemisen näin.

Itä-Suomen yliopiston kielikeskuksessa toimiva Raija Elsinen toteaa väitöstutkimuksessaan, että kieliopintoihin mahdollisesti sisältyvä ahdistus liittyy sosiaalisen arvostelun pelkoon ja pohjautuu siihen käsitykseen, että muut arvioivat itseä kielteisesti. Tähän liittyy läheisesti myös virheiden pelko. Opiskelija pelkää virheitä, josta seuraa mahdollisesti naurunalaiseksi joutumista; hän pelkää myös puutteellisen kielenhallinnan esiintuloa ja jopa kasvojen menettämistä. Tällaiset esiintymistilanteet ovat tyypillisiä juuri ryhmäopetus- ja luokkatilanteille. Kieliminään liittyvää myönteistä itsearvostusta pidetäänkin yksilön tehokkaan kieltenoppimisen edellytyksenä. (Elsinen 2000.) Lukivaikeutta kokevan opiskelijan olisikin tärkeää kertoa tästä opettajalle jo kurssin alussa. Opiskelija voi saada paitsi lisäaikaa tenteissä, se pyritään yleensä huomioimaan myös muussa opetuksessa, muun muassa opetusmateriaalien laadinnassa.

Sanasta ”selkomateriaali” saattaa tulla ensiksi mieleen, että se on jotakin vain erityisryhmille suunnattua opetusmateriaalia tms. Jos laaditaan selkokielistä opetusmateriaalia esimerkiksi opinnäytetyön raportoinnista, ko. materiaali voisi olla kaikkien opiskelijoiden nähtävänä sähköisessä opiskeluympäristössä. Kuka vain ko. aihepiirin itselleen vaikeaksi kokeva hyötyisi tästä. Opinnäytetyön raportin kirjoittaminen voi olla monelle lukivaikeuksiselle tai vaikkapa ulkomaalaistaustaiselle opiskelijalle haastava urakka. Opinnäytetyön haasteellisuutta lisää vielä sen laajuuden lisäksi suuri itsenäisen työskentelyn osuus ja yhteistyö ulkopuolisten sidosryhmien kanssa. Ammattikorkeakoulussa opinnäytetyö on laajuudeltaan 15 opintopistettä, joten kyse onkin varsin suuren opintokokonaisuuden näkyväksi kirjoittamisesta. Kirjoitelman pituus ei saisi kuitenkaan olla mittari: mieluummin lyhyempi hyvä ja viimeistelty raportti kuin pitkä ja puutteellinen.

Päättötyössä lukivaikeuksista opiskelijaa ohjattaessa on erityistä huomiota kiinnitettävä opiskelijan motivaation, kiinnostuksen ja itseohjautuvuuden tukemiseen (Kaprakka 2006). On tärkeää, että opiskelija tuntee vahvuutensa, tunnistaa lukivaikeutensa erityispiirteet, ja että hänellä on myönteinen käsitys itsestään oppijana. Myös päättötyöprosessissa lukiopiskelijalle olisi hyvä painottaa tärkeitä käytännön taitoja, hänelle usein ominaista luovuutta ja ohjata häntä toiminnalliseen suuntaan. Ohjauksen tulisi olla tehostettua etenkin aihetta valittaessa ja opinnäytetyöprosessin alkuvaiheessa. Myös aiheen rajausvaihe on merkittävä. On tärkeää huomioida myös se, että lukivaikeuksinen opiskelija tarvitsee opinnäytetyötä tehdessään muita enemmän yksilöohjausta ja usein myös muita enemmän aikaa. Tämä lienee huomioitukin varsin hyvin korkea-asteen opinnoissa, ja aloite lisäohjauksen saamiseen on opiskelijalla. Aktiivisuudella, määrätietoisuudella ja luovuudella on suuri merkitys kaikessa toiminnassa ja ehkäpä erityisesti opintojen päättötyössä.

LÄHTEET

Elsinen R. 2000. ”Kielitaito – väylä Suomen ulkopuoliseen maailmaan.” Yliopisto-opiskelijoiden vieraiden kielten oppimiseen liittyviä käsityksiä kielikeskusopettajan tulkitsemina. Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja nro 62.

Kaprakan ammatillinen koulutuskeskus. 2006. Luentomateriaali kurssilta ”Lukemisvaikeuksien tunnistaminen ja huomioiminen opetuksessa” 26.10.2006–25.1.2007. Joensuu.

Kartio, J. (toim.). 2009. Miten puhua selkokieltä. Teoksessa Selkokieli ja vuorovaikutus. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry. 8–24.

LukSitko 2/2005. Lukineuvola-hankkeen ja Erilaisten oppijoiden liiton julkaisema lehti.

Papunet. 2015. Selkosivut. http://papunet.net/selko/ 24.5.2015.

Rentola, M. 2002. Kirjoita hyvin. Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Rintala, P. 2000. Oikeakielisyydestä kielenhuoltoon. Kielikello 1/2000, 19–23.

Seppä, P. & Kartio, J. 2009. YLEn selkouutiset ryhmien kuultavina. Teoksessa Kartio, J. (toim.). Selkokieli ja vuorovaikutus. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry. 157–162.

Tuija Kuusisto, suomen kielen pt-tuntiopettaja
Karelia-ammattikorkeakoulu