Kolme näkökulmaa suomalaiseen maisemaan

0 Julkaisija - 30.5.2017 - Artikkelit

Maisema on niitä sanoja, joiden merkitys liittyy paljolti siihen, missä yhteydessä ja kuka termiä käyttää. Tarkoitammeko maisemalla korkealta paikalta avautuvaa näkymää, historiallista miljöötä, kuvaa, maantieteellisistä aluetta vai kulttuurista tapaa hahmottaa ympäristöämme. Sanalla maisema on siten ainakin kolmenlaisia merkityksiä. Se voidaan ymmärtää visuaalisena näkymänä, fyysis-maantieteellisenä alueena tai kulttuurisena tapana nähdä ja jäsentää symboliympäristöä. Nämä ominaisuudet eivät ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, hyvin usein maisema koostuu näistä kaikista kolmesta tekijästä.

Maiseman tärkein ominaisuus on sen visuaalisuus. Yleensä ensimmäinen mielleyhtymä, joka maisemaan liitetään on korkealta paikalta avautuva näkymä tai sitä esittävä maisemamaalaus, postikortti tai muu kuva. Maiseman merkitys taidehistoriallisena terminä juontaa juurensa mm. renessanssin Italiaan, missä pientä aluetta merkitsevä sana paesaggio alkoi merkitä maalausta, jonka taustalle oli keskeisperspektiivioppien mukaisesti sommiteltu kaukainen näkymä. 1500- ja 1600-lukujen alankomaalaisten laatukuvamaalareiden töissä sana landschap merkitsi maalaisnäkymää ihmisineen, eläimineen, rakennuksineen ja luonnonympäristöineen. Myöhemmin maisema on yleistynyt merkitsemään mitä tahansa maalattua näkymää. Maalaustaiteen ohella maiseman kuvalliseen esittämiseen liittyi oleellisesti myös kartografian kehitys. Uudessa maisemallisessa ympäristön kuvaustavassa, panoraamanäkymässä, yhdistyivät sekä mittakaavallinen kartta että perspektiivillä varustettu maalaus.

Maisema on kuitenkin enemmän kuin vain pelkkä näkymä tai siitä tuotettu kuva. Katsominen, piirtäminen, maalaaminen tai valokuvaaminen eivät yksin riitä, sillä maisema on jotakin enemmän. Kun ihmissilmä pystyy havaitsemaan vain 180 asteen panoraamanäkymän, on fyysinen maiseman ulottuvuus täydet 360 astetta tai kun kartta, maalaus ja valokuvat ilmenevät kaksiulotteisina tasoina on maisema vähintään kolmiulotteinen kokonaisuus. Lisäksi maiseman yhdistäminen pelkkään näköaistiin rajoittaa sen ulottuvuuksia. Me muistamme, vertaamme, maistamme, haistamme näkemäämme maisemaa. Voimme myös kuvitella mieleemme lukemamme ja kuulemamme perusteella maisemia, joita emme ole koskaan itse fyysisesti nähneet. Visuaalisen maiseman rinnalla ovat äänimaisemat, tuoksumaisemat ja mielenmaisemat sekä niihin liittyvät muistot ja odotukset. Maisemaa itsessään, havainnoitsijasta irrallaan, ei ole olemassa, vaan ihmisen tietoisuus herättää maiseman. Maisemaan liittyvä kokeminen onkin kaksisuuntainen tapahtuma. Siihen vaikuttavat niin itse fyysisesti koettu maisema kuin kaikki ne kuvat, tekstit ja kertomukset, jotka maisemaan liittyvät. Katsellessamme savolaista mäkien, harjujen, peltojen ja metsien juovittamaa pienipiirteistä järvimaisemaa tai saaristomeren karuja kalliorantoja, katselemme samalla kaikkia niihin liittyviä kuvia, mielleyhtymiä, tekstejä, muistoja ja tarinoita, joita olemme aikaisemmin tallentaneet mielemme sopukoihin. Kun katsomme suomalaista maisemaa, olemme tehneet sen jo monta kertaa aikaisemmin yhdessä ja yksinämme.

Laajasti aistittavan ja moniulotteisen näkymän ohella maisemat voidaan esittää myös alueina. Varsinkin maisemamaantieteellisessä tutkimuksessa maisemat on perinteisesti käsitetty visuaalisesti yhtenäisten ilmiöiden ja muotojen muodostamiksi alueiksi, joita on ollut mahdollisuus systemaattisesti kuvailla, luokitella ja kartoittaa. Fyysisesti yhtenäiset maisemat muodostavat edelleen erikokoisia ja toisiinsa hierarkkisessa suhteessa olevia aluekokonaisuuksia, kuten maisemallisia suuralueita, maisemamaakuntia ja maisemaseutuja. Maisemalliset aluekokonaisuudet eivät ole vain staattisia alueita, vaan dynaamisia, jatkuvassa muutoksessa olevia kokonaisuuksia, jossa geologisten, geomorfologisten ja ilmastollisten prosessien muotoilema luonto on aikojen kuluessa muuttunut ihmisen asuttamaksi ja hyödyntämäksi kulttuuriympäristöksi. Fyysinen maisema on siten paitsi yhtenevien ilmentäjien muodostama alue myös prosessi, joka on jatkuvassa muutoksessa.

Aluejakojen pyrkimyksenä on ollut toisaalta suurten, yhtenäisten aluekokonaisuuksien muodostaminen, toisaalta paikallisten erityispiirteiden esilletuominen. Toisin sanoen, kuvattu, luokiteltu ja kartoitettu alue on haluttu nähdä luonnonolojensa ja kulttuuriympäristönsä osalta yhtenäisenä orgaanisena kokonaisuutena, mutta samanaikaisesti myös muista maisema-alueista poikkeavana ja ainutlaatuisena ilmiönä. Esimerkiksi Suomessa, nykyisiin valtakunnan rajoihin sovitettuna, on yhä käytössä maisemamaantieteilijä Johannes Gabriel Granön alunperin jo vuonna 1924 Suomen kartastossa julkaisema maisemamaantieteellinen aluejako. Tuoreimmassa kartassa Suomi on jaettu viiteen maisemalliseen suuralueeseen, kolmeentoista maisemamaakuntaan ja viiteenkymmeneen maisemaseutuun.

Maiseman kulttuurinen luonne viittaa myös sen kolmanteen merkitykseen, siis maisemaan tapana nähdä ja jäsentää kulttuurisia ympäristöjä. Olipa kyseessä sitten näkymät tai niihin viittaavat tekstit ja kuvat tai fyysisesti yhdenmukaisesti rajatut luonnonprosessien ja ihmistoiminnan aikojen kuluessa muovaamat alueet, niin yhteistä näille kaikille maisematyypeille on, että viimekädessä ne ovat olemassa vain ihmisen käsitteistä, kokemuksista ja arvostuksista riippuvina kulttuuriympäristöinä. Ihmisen kulttuurinen läsnäolo antaa mielen maiseman semanttisille merkityksille. Tämä maisemaan liittyvä kulttuurinen ulottuvuus on osittain subjektiivista, yksilön omaan elämänhistoriaan sidottua, mutta samalla myös intersubjektiivista, jolloin näkemistä ohjaavat tietyille yhteisöille ja ryhmille yhteiset sosiaaliset ja kulttuuriset taustavaikuttajat.

Monen mielestä tyypillisin ja rakkain suomalainen maisema on kesäinen järvimaisema, jossa koivujen ja mäntyjen peittämien saarien ja harjujen välissä kimaltelee sininen järvi selkineen, lahtineen ja poukamineen. Tämä idyllinen kuva toistuu maalauksissa, runoissa, lauluissa, valokuvissa, elokuvissa, ja oppikirjoissa ja matkailumarkkinoinnin promootiokuvastoissa.

Järvet kiteytyivät Suomen vertauskuvaksi 1800-luvulla kun kansallisidentiteettimme syntyi. Kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kirjoitti Maamme-runossaan ’ei vettä rantaa rakkaampaa’ ja ’totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen’. Suurin järvistämme Saimaa ja sitä ympäröivät paikat ja maisemat nousivat erityisen ihannoiduiksi. Runeberg piti Saimaata isänmaan ’sinisenä silmänä’ ja Punkaharjua Suomen kauneimpana paikana ja kyselipä hän jopa Punkaharjuun viitaten ’maan eestä kuolisitko tään’. Myös monet kuvataiteilijat, esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt, kuvasivat sisämaan järvimaisemia. Näissä töissä näkyi paitsi vahva kansallisuusaate myös kielellisesti ja etnisesti aitosuomalaisuuden korostus. Kansallisromanttisen ajattelun mukaan puhtaat, aidoimmat suomalaiset asuivat periferiassa, sisämaan järvien rannoilla.

Me suomalaiset tunnistamme oman maisemamme, vaikka emme olisi koskaan Vänrikki Stoolia tai Maamme -kirjaa lukeneet tai emme olisi yhtään kansakoulun kuvataulua tai Järnefeltin maalausta nähneet. Suomalaiseen maisemaan liittyvät merkit ja merkitykset ovat voimakkaasti läsnä osana kansallista kulttuuriamme ja elämäntapaamme. Iästään ja nostalgisuudestaan huolimatta maisema on oleellinen osa nykyisyyttämme. Tunnemme ja tunnistamme suomalaisen ihannemaiseman kohtaamme sen sitten postikorteissa, matkailumainoksissa tai elintarviketuotteiden etiketeissä. Siten esimerkiksi itäsuomalainen järvimaisema on läpeensä kulttuurinen. Siihen liittyvät piilomerkitykset avautuvat vain kansallisen kulttuuritaustamme kautta

rehtori Petri Raivo
Karelia-ammattikorkeakoulu

 

Karelia järjestää kaikille avoimia yleisöluentoja osana 25-vuotisjuhlavuoden toimintaa. Ensimmäisen yleisöluentona oli Petri Raivon luento  “Kolme näkökulmaa suomalaiseen maisemaan31.1.2017.

Kuva: Päijänne. Kuvaaja Miguel Virkkunen Carvalho. (CC BY 2.0)