Millainen paikka kulttuurisilla kuva-aineistoilla on tutkimuksessa, kuvatuissa kulttuureissa ja kansainvälisessä mediateollisuudessa? Millä tavoin kulttuurin visuaalinen identiteetti nykyaikana muodostuu? Kysymykset ovat nykyisin ajankohtaisia ja niihin liittyvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tilanteet ovat voimakkaassa muutoksessa eri puolilla maailmaa. Tarkastelen tilannetta käyttäen esimerkkeinä Tyynenmeren ja erityisesti Salomonsaarten kulttuureja, joissa olen tehnyt antropologista kenttätutkimusta 1990-luvun alusta alkaen (esim. Kupiainen 2000; 2017).
Erityisen foorumin kuvallisen kulttuurintutkimuksen ja visuaalisen identiteetin kysymyksiin tarjoavat kulttuurifestivaalit. Tyynenmeren alueella niistä on muodostunut 1970-luvulta alkaen keskeisiä paikallisten traditioiden säilyttäjiä, elvyttäjiä ja uudistajia. Lukuisten paikallisten festivaalien kärkinä toimivat suuret kansainväliset festivaalit kuten Festival of Pacific Arts, Melanesian Arts and Culture Festival ja Pasifika Festival.
Festivaalit toimivat kulttuurisina näyteikkunoina sekä toisille saarelaiskulttuureille että muulle maailmalle. Ne myös toimivat keskeisenä mekanismina alueen taiteilijoiden ja käsityöläisten ammattilaistumisessa sekä edistävät kansainvälisen taide ja kulttuuri -terminologian leviämistä: luovan talouden käsite yleistyy alueen kulttuurihallinnoissa ja taidepuheessa nopeasti. Festivaalien vaikutuksesta kulttuuriesityksissä tapahtuu muutoksia ja yhdenmukaistumista tiettyihin kansainvälisiin formaatteihin ja teosmuotoihin, mutta näitä sovelletaan paikallisten kulttuurien ehdoilla ja keinoilla. Festivaalit ovat keskeinen foorumi saarelaisyhteisöjen välisille kontakteille, toimijaverkostoille sekä nykyaikaisille identiteettiprosesseille koko alueella. Tyynenmeren alueen kulttuuritoimijat ovat keskellä valtavia kulttuurinmuutoksia modernisaation, globalisaation ja digitalisoitumisen myötä. Festivaalit tarjoavat tilanteessa paikallisia malleja ja kehityssuuntia.
Modernisaation edetessä kuvista on tullut IPR-omaisuutta myös Tyynenmeren kulttuureissa. Etenkin tutkimuskäytössä kuviin liittyy monimutkaisia kysymyksiä siitä, kuinka, ketkä tai miten kuvallisia ja muita tutkimusaineistoja hallinnoidaan oikeudenmukaisesti nyt ja tulevaisuudessa. Miten ratkaistaan kuvattujen aineistojen pitkäaikaisarkistoinnin kysymykset, tallennuspaikat, aineistoihin pääsy, kulurakenne ja ansainnan kysymykset. Tietyin päin ajateltuna tällaiset kuva-aineistot ovat yhteistä omaisuutta, sillä ne on pääosin rahoitettu julkisesti, ja tutkimuksen tulisi olla julkista. Tilanne kärjistyy, kun kuva-aineistoja siirretään verkkoon museoissa ja arkistoissa. Näitä aineistoja ilmaantuu myös sosiaalisen median palveluihin, jolloin kuvien alkuperäiset kontekstit ja käyttöehdot helposti hämärtyvät.
Kerran verkossa, aina verkossa. Paikallisesta kulttuurisesta näkökulmasta tämä tilanne ei aina miellytä. Moniin kuva-aineistoihin liittyy kulttuurisia tai muita rajoituksia, joita ei verkossa voida valvoa tai noudattaa. Kuva-aineistot voivat toimia todisteina eri suuntiin vaikkapa sukulaisuussuhteista, alueista, maanomistuksesta tai perinteiden yksityiskohdista. Tällaisina todisteina niitä voidaan hyödyntää maanomistukseen, resurssienkäyttöön tai tekijänoikeuksiin liittyvissä kiistoissa. Lisäksi paikalliset kuvaajat Tyynellämerellä jakavat saman huolen suomalaisten kanssa: mitä kuvilleni tapahtuu sen jälkeen, kun ne on laitettu verkkoon?
Kulttuuristen kuvien leviämisen myötä leviävät myös Tyynenmeren ja muiden paikalliskulttuurien erityiset esitykset, jotka ovat päätyneet kansainvälisen mediateollisuuden ja mainonnan välikappaleiksi. Hollywood on jo 1930-luvulta asti rakentanut stereotypioita Etelämeren saarelaisista, hulasta ja muista perinnetansseista. Perinteiset graafiset kuviot käsitöistä tai tatuoinneista ovat päätyneet kaupalliseen käyttöön toisaalla maailmassa. Paikallisia kansanlauluja on muutettu musiikkiteollisuudessa listahiteiksi, Lego-palikoissa on käytetty samoalais- ja havaijilaisperinteitä luvatta, ja niin edelleen.
Kulttuuriaineksen kaupallinen hyväksikäyttö Tyynellämerellä on viime aikoina saanut uusia piirteitä. Paikalliset lainsäädännöt ja yleinen tietoisuus tekijänoikeuksista ovat kehittyneet nopeasti, kun kansainvälisten järjestöjen, museoiden ja tutkimuslaitosten tukemana on tehty mallilakeja ja mallisopimuksia valtioiden ja toimijoiden käyttöön. Myös tutkijoiden ja paikallisten kulttuuriaktivistien toimintaverkostot hyödyntävät sosiaalista mediaa ja nykyaikaisia keinoja perinteiden suojaamisessa ja kehittämisessä. Vuoden 2016 Disney-animaatiotuotanto Moana (Suomessa nimellä Vaiana) on ollut Tyynenmeren kulttuureissa valtava menestys ja elokuvan tapaa kuvata saarelaisia on pidetty onnistuneena: käsikirjoittajat vierailivat pitkiä aikoja Samoalla tutustuen paikallisiin perinteisiin ja hyödyntäen saarelaisia elokuvan henkilöiden ja kohtausten kehittelyssä.
Digitaalisen kulttuurin johtavat tutkijat Daniel Miller ja Heather Horst (2012, 4; suom. JK) ovat esittäneet, että “digitaalinen kuten kaikki muukin materiaalinen kulttuuri on muutakin kuin pintaa; siitä on tulossa ihmisyytemme perustava osa.” Toisin sanoen digitaalinen kehitys on syvällisellä tavalla muuttamassa sitä, mitä ihmisyydellä, identiteetillä, yksilöllä ja myös ryhmällä tarkoitetaan: ne kaikki sisältävät digitaalisen ulottuvuuden, joka on aidosti merkityksellinen ja vaikuttaa sosiaaliseen toimijuuteen. Ei ole olemassa mitään yhtä mallia sille, miten tämä digitaalinen ulottuvuus aktuaalistuu eri yhteiskunnissa. Siksi tutkimuksen tulee kartoittaa tätä kulttuurista monimuotoisuutta sekä paikallisia sovelluksia ja innovaatioita, jotka voivat ratkaista ongelmia toisaalla. Digitaalisen kehityksen myötä paikallisen ja globaalin väliset yhteydet määrittyvät uusin tavoin ja vaikutteiden leviäminen on monensuuntaista.
Salomonsaarilla visuaaliset identiteetit ovat yhteisöllisiä ja kulttuurisia myös digitaalisissa ympäristöissä, eli yksilöt edustavat samalla ryhmiään myös tietoverkoissa. Keskeinen motiivi on verkostoituminen ja sähköisen yhteisöllisyyden rakentaminen (digital bonding) – perustuen kuitenkin verkon ulkoisten sosiaalisten yhteyksien pohjalle ja niitä laajentaen. Tällä tavoin siirtolaisiksi lähteneet voivat pitää yhteyksiä kotiyhteisöihinsä, ystäviin ja sukulaisiin, jolloin oma ryhmä toimii yhtä lailla verkossa ja sen ulkopuolella (vrt. Miller & Horst 2012). Kuitenkin samalla syntyy uusia sosiaalisia rooleja, kun tietoteknisesti etevimmät ryhmäläiset nousevat toiminnan keskiöön ja perinteiset statukset menettävät tärkeyttään.
Modernisaatio tuottaa yksilöllistymistä, mutta perinteiset kulttuurit ovat yhteisökeskeisiä. Kulttuurien muutospaineet toteutuvat yksilötasolla. Visuaalisessa kulttuurissa 2010-luvun globaali jätti-ilmiö on ollut itsensä kuvaaminen (selfie, meitsie). Tällöin yksilö on visuaalisen esittämisen keskiössä ja identiteetti rakentuu kuvissa – tietynlaisena. Selfiet ovat esitystä toisille ja tässä rakentuu tietynlainen yksilön julkisuussuhde. Nick Couldry (2012) on korostanut, että mediateollisuuden keskeisimpiä tekijöitä on julkkiskulttuuri. Selfiet rakentavat arjen julkkiksia. Poseeraaminen voimaannuttaa ja liittää yksilön ryhmään – silloinkin, kun ei haluaisi.
Lähdeviitteet:
Couldry, Nick 2012: Media, Society, World. Social Theory and Digital Media Practice. Cambridge: Polity Press.
Kupiainen, Jari 2000: Tradition, Trade and Woodcarving In Solomon Islands. Helsinki & Höjbjerg: Finnish Anthropological Society & Intervention Press.
Kupiainen, Jari 2017: Kuvat ja antropologinen tieto. Teoksessa Jari Kupiainen & Liisa Häkkinen toim.: Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Miller, Daniel & Heather A. Horst 2014: The Digital and the Human: A Prospectus for Digital Anthropology. In H.A. Horst & D. Miller (eds.): Digital Anthropology, London & New York: Berg.
Jari Kupiainen
yliopettaja (FT, dos.)
Karelia-ammattikorkeakoulu, media
Teksti on lyhennelmä 20.4.2017 Karelia-ammattikorkeakoulussa pidetystä Studia Generalia -luennosta, joka löytyy tallennettuna oheisesta linkistä: https://connect.funet.fi/p6u03yge2sl/
