Oli kesäinen heinäkuu vuonna 1982 kun aloitin innostuneena juuri kauppakoulusta valmistuneena merkanttina toimistoapulaisen työt silloisessa Pohjois-Karjalan sairaanhoito-oppilaitoksessa. Oppilaitoksen nimi muuttui nimikirjaotteen mukaan vuonna 1990 Pohjois-Karjalan terveydenhuolto-oppilaitokseksi.
Asiat ja tavat niiden tekemisessä ovat huomattavasti muuttuneet vuosien saatossa, muistelen tässä niitä asioita mitä nyt vielä muistan. Toivon, että tämä tuo lukijalle pientä piristystä päivään.
Ensimmäinen työpisteeni oli Itäsillan alla lihakunnan kiinteistössä olevassa talossa. Apuhoitaja ja vastaanotto-osastoavustaja-opiskelijat opiskelivat silloin siellä. Siihen aikaan jaettiin opiskelijoille oppikirjat oppilaitoksen toimesta, mutta opiskelijat maksoivat ne itse. Kirjoja siirrettiin polkupyörien tavaratelineillä Tikkarinteeltä työpisteeseen ja kun laatikossa kirjoja oli aika paljon, ainakin kerran laatikko levisi sillalle. Sieltä sillalta kirjoja sitten keräsin ohikulkijoiden ihmetellessä.
Kirjat jaettiin niin, että opiskelijat olivat jonossa ja saivat tilaamansa kirjat, kun olivat kertoneet nimensä ja kuittaus luovuttamisesta tehty. Tietysti jonon hänniltä joku noheva opiskelija vaan otti pinosta kirjat ja lähti. En saanut nimeä ylös ja kuittausta. Itkeä tirauttaa piti illalla kotona, siihen aikaan, kun olin vielä aika arka kyseenalaistamaan asioita.
Nyt tilanne olisi jo aivan toinen, vuodet ovat sen verran tuoneet rohkeutta, että ei enää onnistuisi kyseinen toiminta.
Vahakirjoituskoneesta faksiin ja tietokoneeseen
Siihen aikaan näytettiin opiskelijoille heittimen avulla opiskeluun liittyviä filmejä. Tiesin jo useamman kerran sitä tehneenä, että melkein joka kerta filminauha katkeaa jostain kohti ja sitten alkoi nauhan liittäminen, että saatiin esitys loppuun asti esitettyä. Tehtävä oli vahtimestarin tehtäviä, mutta jostain syystä tehtävä jossain vaiheessa siirtyi minulle.
Käytössä oli luokanvaraustaulu, johon laitettiin ”nappulat” ryhmä/tilakohtaisesti paikoilleen, sen tiedon avulla opiskelijat löysivät oman luokkansa. Harmi, että tästä ei ole valokuvaa. Samainen luokanvaraustaulu oli vielä pitkän ajan käytössä myös Tikkarinteellä, ennen kuin siirryttiin digiaikaan.
Käytössä oli vahakirjoituskone, joka tietenkin aiheutti harmaita hiuksia. Todistusta laatiessa viimeisiä kirjaimia lyötäessä kerkesin ajatella, että YES nyt onnistuu, niin siinä vaiheessa se virhe tuli. Eipä auttanut muu kuin aloittaa alusta. Ihmeellinen oli myös faksi, jota ihmettelin, että miten ihmeessä viestit voivat mennä toiselle puolelle maapalloa. Kun laittoi paperin koneeseen ja painoi nappia niin kohta se tieto oli ihan jossain muualla.
Sitten tapahtui siirtyminen seuraavaan työpisteeseen Pamilonkadulle suoraan äitiyslomalta. Opiskelijoina olivat mm. perushoitaja- ja sairaanhoitajaopiskelijat. Huoneessa odotti iso tietokone ja oli sitten aika opetella WP:n, WordPerfect-tekstinkäsittelyohjelman, käyttö.
Toimipaikka oli sen verran kaukana keskustasta, että opiskelijoille järjestettiin linja-autokuljetus keskusta-Pamilonkatu-keskusta välille. Arkipäivien osalta asiat sujuivat ihan hyvin, muutama opiskelija siinä linja-autossa kulkikin. Mutta kun tuli perjantai, jouduin kertomaan kuskille, että ei täällä ole enää ketään muita, joten voit lähteä pois. Näin ollen kuski sitten lähti tyhjällä linja-autolla pois, perjantain viettoon hänkin.
Tässä työpisteessä oli käytössä oma pieni puhelinvaihde, jonka hoitaminen oli tosi mieluinen työtehtävä. Välittää puheluita opettajille ja ottaa viestejä vastaan opiskelijoillekin. Näihin aikoihin oli työparina työllistetty työntekijä. Jossain vaiheessa työpariksi valittiin mies, kun kaikki naiset tulivat raskaaksi, minä mukaan lukien. Sanoinkin, että onkohan tuolissa jotain vikaa.
Jatkuvat muutokset
Pamilonkadulla ollessa murtauduttiin kerran työhuoneeseeni. Silloin oli menossa juuri Nälkäpäiväkeräys. Siinä sitten tehtiin selvitystä poliisilaitokselle ja siivosin huoneen lasinsiruista ja sain siitä hieman ylimääräistä rahallista korvausta.
Sitten tapahtui siirtyminen aika lähellä olevaan Lylynkosken kiinteistöön (entinen Hemin kone), jossa opiskelivat yleisjakson opiskelijat. Näiltä ajoilta ei ole muistissa mitään erityisen mainittavaa asiaa.
Sitten siirryinkin Tikkarinteelle ja suoraan C-talon 7. kerrokseen. Tämä olikin sitten jo väliaikaisen Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun aikaa. Olipa joskus tilanne, että puhelimeen vastatessa sieltä alkoi kuulua vain itkua ja aikani selviteltyä asiaa selvisi, että luurin toisessa päässä oli koulutusohjelmajohtajan poika, joka luuli soittavansa omalle äidilleen.
Sitten alkoi alamäki työhuonesijoitusten suhteen, siirtyminen seuraavaksi C-talon 5. kerrokseen. Erilliset koulutusten keskukset perustettiin ja minä pääsin sosiaali- ja terveysalan keskukseen 2013.
Kerran lomalta palattuamme huomasimme työkaverin kanssa, että meiltä oli varastettu työhuoneesta työpuhelin, joka oli meidän yhteinen. Ei asiaa alettu jostain syystä selvittämään, mutta saimme sitten tilalle uudet puhelimet.
Meitä myös haastateltiin radiossa, kun Soten väki oli mukana Porukan toivebiisit-lähetyksessä. Saimme myös positiivista palautetta haastattelun jälkeen, että oli hienoa kuulla, kun puhuimme opiskelijoista, emme oppilaista.
Soten työyhteisö voitti Työyhteisöpalkinnon ja voittosummalla kävimme matkalla ulkomailla asti, toiseenkin kertaan. Matkat Riikaan ja Pietariin olivat mukavia ja oli hienoa kuulua mukavaan työyhteisöön. Pietarin matkalla 2004 laulun lumoissa.
Sieltä sitten 3. kerrokseen, johon meille kolmelle työntekijälle tehtiin työtilat käytävän päähän. Lasioven lukitus oli niin ylhäällä, että kaksi meistä joutui käyttämään jakkaraa, että sai oven auki. Sitten seuraavaksi väliaikaistiloihin A-taloon, kun C-talo meni remonttiin. Takaisin uusiin hienoihin toimistotiloihin C-taloon. Olipa mukavaa työskennellä, kun ei toinen ollut ihan kyljessä kiinni.
Oppilaitoksen nimi muuttui Karelia-ammattikorkeakouluksi vuonna 2013.
Työuran loppusuora häämöttää
Alojen erilliset keskukset ja koulutuksissa olleet opiskelijapalvelut lakkautettiin 31.7.2016 ja haettiin uusiin työtehtäviin laskentapalveluihin/yhteiseen opiskelijapalveluun. Siirryin opiskelijapalveluihin. Nyt siis olen jo aika lähellä E-talon ulko-ovea.
Paljon on tapahtunut vuosien aikana ja toimintatavat muuttuneet tosi paljon. Ennen palveltiin opiskelijoita kasvotusten ja muistin jokaisen opiskelijan nimenkin. Nykyisin palvelu on siirtynyt digimaailmaan ja tekoäly tulossa kovasti myös koulutuksen toimintoihin. Rutiinitehtäviä ei enää oikeastaan ole lainkaan. Enää ei tarvitse pelätä, sitä viimeistä kirjainta tutkintotodistusta laatiessa, kun melkein kaikki todistukset tehdään/annetaan sähköisesti. Motot ovat ”katso Intrasta” ja ”kaikki opiskelijoiden tarvittava tieto löytyy OpiskelijaIntra Pakista”.
Kerran esihenkilön kanssa keskustellessa toin esille, että mitähän siitäkin tulee, kun robotti ”lappaa” vanhuksen suuhun ruokaa katsomatta, että meneekö ruoka edes perille asti vai jääkö se syliin. Esihenkilö kuittasi, että minkä elokuvan olet katsonut. Vastasin, että en mitään, vaan tämä mielikuva on kyllä ihan elävästä tulevaisuuden elämästä.
Esimiehiä/esihenkilöitä on ollut noin kymmenen ja rehtoreitakin aika monta. Tehtävänimikkeitäkin on ollut aika monta: toimistoapulainen, toimistovirkailija, toimistosihteeri, kanslisti, opintosihteeri, opintoneuvoja.
Kansainvälisyyskin on lisääntynyt huomattavasti ja meistä karelialaisista jokainen joutuu/pääsee käyttämään englannin kieltä viikoittain työtehtävistä selvitäkseen. Tämä ei ole ollut sitä parasta osaamisaluettani.
Olen tosi kiitollinen siitä, että olen saanut olla saman organisaation ja mukavan työyhteisön parissa yli 40 vuotta. Tämä ei nykyaikana taida olla kovinkaan monen kohdalla mahdollista. Nuoret ja vähän vanhemmatkin opiskelevat monia eri ammatteja ja osaamista täytyy koko ajan hankkia lisää, että pärjäävät tässä nykyisessä maailmassa ja löytävät oman paikkansa yhteiskunnassa. Lisäksi epävarmuus kaikesta maapallolla tapahtuvasta ei ainakaan vähennä huolia ja murheita.
Oppilaitoksen ylläpitäjinä ovat olleet valtio, Joensuun kaupunki ja osakeyhtiö. Vieläköhän joskus ympyrä sulkeutuu ja Kareliakin on jälleen valtion ylläpitämä koulutusorganisaatio.
Itse olen joltain osin kaivannut 80-lukua, joka oli ei niin kiireinen ja digitaalinen kuin 2020-luku. Postikin kulki, kirjeitä ja postikortteja lähetettiin ja saatiin. Ne olivat varmaan ainakin monelle iäkkäälle ihmiselle päivän piristys.
Nyt vuonna 2025 olen käynyt seniorivapaakeskustelun ja käytiin läpi suunnitelmat eläkkeelle jäämisestä. Sitten jään seuraamaan tiedotusvälineiden välityksellä mitä Karelia-ammattikorkeakoulussa tulevaisuudessa tapahtuu.
Kirjoittaja:
Anne Martikainen, opintoneuvoja, Karelia-ammattikorkeakoulu