Arja Jämsén on kirjoittanut kirjan siitä, mitä 1970-luvun itäsuomalaiselle nuorelle naiselle merkitsi suomalaisen yhteiskunnan menestysresepti, koulutus, ja koulutuksen saavutettavuus riippumatta kotipaikasta tai muista lähtökohdista. Opintotuki, opiskelija-asunnot ja kirjastot. Nämähän me tiedämme, mutta miten yhteiskuntapolitiikan tärkeät linjaukset näkyivät nuoren opiskelijan arjessa ja mitä ne merkitsivät paitsi opiskelijalle, myös hänen perheelleen?
Kirjassa kokemukset kiinnittyvät elävästi kontekstiin: vanhempien perheeseen tuomaan sukupolvensa arvomaailmaan, pienen maaseutupaikkakunnan menoon, teollisuus- ja yliopistokaupungin henkeen, poliittiseen ilmapiiriin, hyvinvointivaltion uudistumiseen ja kansainvälisyyden ikkunoiden avautumiseen. Kirjoittajaääni tarkastelee tapahtunutta nuoren opiskelijan näkökulmasta, mutta myös ikääntyvän naisen muistojen kautta. Koetusta ja muistetusta tulee uusi kuva, jota voi katsella lukuisista eri näkökulmista; kuin dronella, kuten Jämsén vertaa.
Tästä kaikesta Jämsén kirjoittaa arvokkaana aineistonaan ”mikrohistoria pahvilaatikossa”: Jämsénin ja hänen äitinsä kirjoittamat – ja säilyttämät – kirjeet kulkivat kotipaikkakunnan ja opiskelukaupungin välillä. Yhteiskunnan kehitysvaiheen ja ajankuvan rinnalle nousee arki ja se, että yhteiskuntapolitiikan tuoreista saavutuksista huolimatta kotoa postitetut ruokapaketit olivat tärkeitä. Niillä oli taloudellista merkitystä, mutta kirjeistä ja ruokalähetyksistä muotoutui myös elämänlanka lapsuudenperheen ja yliopisto-opiskelijan välille. Ruisleipä kantoi monia merkityksiä.
Kirjeissä kerrottiin kuulumisia puolin ja toisin. Riveiltä ja rivien väleistä kuultaa huolenpito ja keskinäinen välittäminen. Kahden erilaisen elämänpiirin ja arkitodellisuuden eroista huolimatta yhteydenpito piti yllä perhesidettä. Tunteista ei tuohon aikaan ollut totuttu puhumaan, rakkaus ja välittäminen olivat pieniä arkisia tekoja. Äiti sai ilmaistua välittämistään valmistamalla ruokaa lähetettäväksi, etsimällä tenttikirjoja ja kirjoittamalla kuulumisia.
Mikrohistoria on merkityksellistä. Jämsén sanoittaa sitä, kuinka pienet asiat lopulta voivat vaikuttaa ihmisen polkuihin. Keskustelu oppikouluun menosta, naapurissa asuvan kirjastonjohtajan joululomaksi lainaamat uutuuskirjat, työläisperheen tilaama Helsingin Sanomat. Myös naisen roolista tulee vaikutteita: äiti näyttäytyy kirjassa aktiivisesti asioista kiinnostuneena havainnoijana, joka kannustaa ja rohkaisee tytärtään avaamaan uusia ovia ja luottamaan itseensä.
Puhuttelevia kokemuksia kuulumattomuudesta
Jämsénin kirjassa on useita eri tasoja, jotka nivoutuvat yhteen poikkeuksellisen vaikuttavalla tavalla. Tämän vuoksi kirja kestää – ja edellyttää – useamman lukukerran: kiinnostavia juonteita kuoriutuu esiin. Kirja on voimakas ajankuva, jossa henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen kietoutuvat yhteen. Jämsén kirjoittaakin, että kirjassa on kaksi päähenkilöä, hän itse ja suomalainen hyvinvointivaltio. Myös tarinallisen tietokirjallisuuden muotojen tarkastelu, pohdinta faktan ja fiktion, omakohtaisen ja yleisen, rajoilla on erinomaisen kiinnostavaa luettavaa. Kirja toimiikin tietokirjana paitsi suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion kehitysvaiheen niin myös faktan ja tiedon sekä muistamisen, muistin ja muistojen osalta.
Opiskelijanuoruuden ja lapsuudenperheen muistelun lisäksi Jämsén katsoo myös peiliin: ”mitä jäljelle jää, kun luokkaretki on tehty”. Tosin kirjoittaja toteaa, ettei ole ollut luokkaretkellä siinä merkityksessä, että olisi kokenut vaihtaneensa yhteiskuntaluokkaa. Ehkä merkityksellisempää kuin se, mihin on päätynyt, onkin se, mistä on lähtenyt, ja sitä emme saisi unohtaa. Vierauden ja kuulumattomuuden kokemusten pohdinta on yksi puhuttelevimmista teemoista kirjassa.
Rohkaisua ja uskon luomista tulevaan
Jämsénin kirja on myös kuvaus katseesta eri peileihin, omaan minään eri-ikäisenä: kohti tuntematonta suuntaavana opiskelijana, keski-ikäisenä naisena ja ikääntyvänä naisena. Lempeyttä, hyväksyntää ja se, mitä uskoakseni useimmat meistä pohtivat: mitä nyt sanoisin nuorelle itselleni, miten rohkaisisin ja loisin uskoa, että kaikki voi lopulta mennä ihan hyvin.
Kirjaesittelyissä usein kuvataan, kenelle käsillä oleva kirja erityisesti sopisi. Jämsénin kirjaa ei ole helppoa, eikä tarpeen, lokeroida: se sopii luettavaksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää lisää ja uskaltavat katsoa peiliin.
Lopuksi esitän vinkin, joka on ilmeinen, mutta jota Jämsén ei suoraan ehdota: Kirja lukuun ja kirjan loppuun koottu soittolista soimaan! Monrepos’n puistosta Iltatuulen viestiin, Palkkasoturista Siirtotyöläisen lauluun, Beatleseista Babitzinin veljeksiin, Sibeliuksesta Straussiin ja El Pueblo Unido, joka avaa 1970-luvun alun maailman kuvat silmien eteen. Teksti ja musiikki soivat yhdessä, laulut kuvittavat kerrotun.
Jämsén, A. 2026. Kirjeitä ja ruisleipää. Bod – Books on Demand.
Kirjoittaja:
Tuula Kukkonen, yliopettaja, Karelia-ammattikorkeakoulu
Kirjoittaja on aloittanut Arja Jämsénin tutkimusapulaisena Joensuun yliopistossa vuonna 1988, ja siitä alkaen saanut oppia häneltä, myös tämän kirjan aihepiiristä.